Ihmisyyteen kuuluu hyvin erilaisia ilmenemismuotoja, virtaavuutta, tunteita ja  energioita. Harva kuitenkaan suo koko väripaletin itsellensä käytettäväksi. Meitä kun opetetaan usein suosimaan ja näyttämään avoimesti vain muutamaa väriä, usein toisten värien kustannuksella.

Myös minun palettiini kuului  aikuisuuteen asti vain rajoitettu värikokoelma. Esimerkiksi herkkyyden opin peittämään ja tukahduttamaan, sillä se ei ollut  arvostettua tai hyväksyttyä. Herkkyys luokiteltiin heikkoudeksi, enkä halunnut olla heikko. Olin mieluummin järkevä, dynaaminen ja reipas. 

Minun egosysteemini oli jo pienestä  lähtien myös määrittänyt, että minun kuuluisi olla vahva. Sellainen, joka kannattelee ja tukee muita. Herkkyyden avoin näyttäminen ei soveltunut tähän yhtälöön, sillä mikäli olisin näyttänyt avoimesti esimerkiksi pelkojani ja haavoittuvaisuuttani, olisin samalla pettänyt roolini kannattelijana, vahvana, pärjäävänä ja tasapainoisena ihmisenä. Ja jos minä en olisikaan vahva, kuka sitten kannattelisi muita?

Kauniit peilini

Minua ärsyttivät ja turhauttivat pitkään  hiljaiset, vetäytyvät ja varovaiset ihmiset. En toki ymmärtänyt ärsytykseni taustalla olevaa pohjimmaista syytä eli sitä, että olin kieltänyt itseltäni tämän puolen täysin. En ollut  hyväksynyt herkkyyttä itsessäni ja antanut sille huomiota. Samalla minua usein harmitti  se, että tunsin  arkojen henkilöiden  saavan enemmän kannustusta  osakseen kuin minä. Salaa olisin  kaivannut tukea kuitenkin itse, mutten sitä uskaltanut tai osannut pyytää. Useimmiten  kuulin ympäristöltäni, että sinähän pärjäät aina, olet niin vahva, reipas ja hyvä kaikessa, mihin ryhdyt. Tämä vaan vahvisti itselleni määrittämääni mielikuvaa siitä minkälaisena minun ehkä haluttiinkin nähdä. 

Ja niin annoin (ja annan usein yhä edelleen) usein itsestäni niin itsenäisen kuvan, ettei minulle edes tarjottu tukea. Ja jos joku sitä tarjosikin, en sitä osannut vastaanottaa. En ylipäätänsä osannut ottaa vastaan yhtään mitään ilman, että tunsin, että minun tulisi antaa jotain takaisin. Samaan aikaan olisin oikeasti  kaivannut sitä, että olisin uskaltant näyttää avoimesti haavoittuvuuteni, epävarmuuteni ja  sen, että minuakin pelottaa. Että olisin romuttanut roolini ja naamioni, joka esti kaiken tuen vastaanottamisen. Mutta en osannut. Niinpä kannustin, innostin ja tuin kaikkia muita, paitsi itseäni. Leikin reipasta supernaista ja usein huomasin yrittäväni miellyttää kaikkia (muita paitsi itseäni). Pidin myös huolta, että pärjäisin kaikessa, mihin ryhdyinkin ja  itselleni olin vaativa. 

Annoin itsestäni useimmiten niin itsenäisen kuvan, ettei minulle edes tarjottu tukea. Ja jos joku sitä tarjosikin, en osannut ottaa vastaan.

Työelämässä huomasin helposti ajautuvani esimiehen ja johtajan roolin. Se tuntui luontaiselta monilta osin, mutta myös siksi, että olin oppinut kantamaan vastuuta. Myöhemmin jooga-yms. opettajuuteni alussa osa minusta pelkäsi, että mitä, jos joku oppilas ei pidäkään tästä, ikään kuin heidän tunne-elämänsä olisi ollut minun käsissäni.  Myös vanhojen ystävieni kanssa olin helposti  se, joka kuunteli ja tuki muita.  Olin empaattinen ja kannustava. Olin usein se osoite, jolle soitettiin, kun elämässä ei mennyt asiat putkeen. Herkkyyteni kautta  olin  helposti aistinut tiedostamattanikin energiat ympäristöstäni, imenyt itseeni muiden tunnetilat ja nähdä ihmisten muurien lävitse. Mutta sen kanssa, miten kohdata herkkyys itsessäni voimavarana olin  neuvoton. Ja ajan kuluessa huomasin vain väsyväni enemmän ja enemmän.

Lopulta aloin ymmärtämään, että olin hitaasti ja varmasti tukahduttanut minussa olevan pienen, herkän ja tarvitsevan lapseni äänen ja olemassaolon. Se lapsi  huusi sisälläni: huomaa minut, voisitko olla minun kanssasi? Voisitko pitää minua sylissä, voisitko pitää minusta huolen? Voisitko olla vaatimatta minulta niin paljon? En jaksa enää kuunnella toisten huolia. En jaksa enää antaa muille. Koska on minun vuoroni? Näe minut! Sen lapsen kieltäminen oli uuvuttanut minut. Se lapsi kaipasi leikkisyyttä, iloa ja luovuutta ja yhteyttä. Se kaipasi kaikkea sitä, mikä oli järjelle päinvastaista.  

Uupumus iskee yleisimmin suorituskeskeisiin ihmisiin, jotka haluavat saavuttaa paljon, ja joilla on “suuret sisäiset voimavarat”. He asettavat itselleen kovia tavoitteita, ja ulkopuolistenkin odotukset heille ovat korkealla. “Siihen vaaditaan todella vahvaa ihmistä, että voi jaksaa yrittää kovasti ja pitkän aikaa.” Karin Isberg

Sisäinen U-Käännös

Mitä enemmän olin elämässäni oppinut kääntämään huomioni muihin, sitä vähemmän annoin  aitoa ja läsnäolevaa huomiota  itselleni ja sitä huonommin voin sisimmässäni. Lopulta seinä alkoi tulemaan vastaan ja ymmärsin, että nyt tarvitaan muutosta. Lopulta kuoreni  ja roolini ( jonka läpi tarkkasilmäisemmät olivat varmasti nähneet jo kauan), alkoi rakoilemaan muutamia vuosia sitten, kun ymmärsin hidastaa.

Onnistumisen avaimet

 Jotta tämä avautuminen minussa on päässyt tapahtumaan, on se vaatinut minulta paljon uuden opettelua ja itseni tietoista tarkkailua. Olen opetellut kohtaamaan ja tuntemaan pelkoni sekä varjoni niiden nukuttamisen sijaan, haastaamaan egoni ja painamaan pääni alas antautumisen hetkellä. Olen opetellut sanomaan, ”voisitko auttaa” sen sijaan, että  hokisin mantraani, pärjään kyllä itsekseni. Olen opetellut sanomaan kiitos, kun joku tarjoaa apuaan vapaaehtoisesti ja nauttimaan vastaanottamisesta. Olen oppinut herkistymään ilman, että minua hävettää jälkikäteen. Olen mokannut, tehnyt virheitä  ja kohdannut häpeäni. Olen itkenyt muiden edessä avoimena ja kertonut mieleni peloista. Olen murtanut kerta toisensa jälkeen kovettuneen maskuliiniminäni surkean suojaamisyrityksen ja avannut sydämeni elämälle ja itselleni. Samalla olen pehmeästi vahvistunut ja aito naiseuteni eheytynyt.

Tarvitsen rinnalleni lämpimiä, luotettavia, aitoja ja henkisiä ihmisiä, jotka eivät pelkää pimeää 

Sen, että olen hiljalleen  oppinut avautumaan aivan paljaaksi, aidoksi ja näyttämään herkkyyteni itseni lisäksi myös  muille ihmisille, on vaatinut turvallista ilmapiiriä, empatiakykyisiä, sydämellisiä ja tiedostavia ihmisiä ja sitä, että egoani on haastettu. Useimmiten se on tapahtunut erilaisissa henkisen kasvun koulutuksissa, joissa haetaan aitoutta roolien vahvistamisen sijaan.  Herkkyyteni valjastaminen loistoonsa (eikä negatiiviseksi voimavaraksi) on vaatinut luottamusta siihen, että toinen ihminen tai toiset ihmiset voivat kannatella minua. Että he ovat minulle täysin läsnä ymmärtäen, että heidän ei tarvitse ratkaista ongelmiani tai kantaa niistä vastuuta. On riittänyt, että  olen kokenut, että he ovat nyt tässä hetkessä valmiita tukemaan minua 100% . Usein he ovat pitäneet minua sylissään samalla tiedostaen, että mitään hätää ei ole, vaikka minussa on kipua ja pelkoa, joka haluaa ulos itkun muodossa. Kaikista eheyttävimpiä kokemuksia ovat olleet erilaiset naistenpiirit, joihin olen osallistunut ympäri maailmaa. On avartavaa huomata, kuinka turvallinen, ei arvosteleva ja vertaileva ilmapiiri voimaannuttaa.

Vahvuutena herkkyys

Tutkimusmatkan myötä herkkyys on muuttunut  suurimmaksi lahjaksi elämässäni, sillä se on samalla avannut aivan uusia ovia minua syvempään tietouteen, yhteyteen, naiseuteeni ja omaan luovuuteeni.

Herkkyys on nykyään myös suurinta pelottomuutta minulle, sillä sen näyttäminen vaatii huomattavasti suurempaa rohkeutta kuin reippauden ja pärjäämisen kulissit, joita yhteiskunnassamme niin kovin vaalitaan. Haastankin sanonnan, että ”herkkä ei kovassa maailmassa pärjää.” Entäpä, jos kova maailma kohtaisikin herkkyyden, voisiko siitä syntyä jotain aivain uutta, kestävämpää ja aidompaa? Herkkyyden valjastaminen voimavaraksi  kun vaatii sen, että uskaltaa olla aito ja avata sydämensä maailmalle ja kohdata kaiken itsessään pakenematta.

Herkkyyden virittäminen ja luovuuden lähde

Mieli on jumalaakin nopeampi ja ego vahva. Mikäli herkkyyttään ei vaali ja viritä oikealle taajuudelle joka päivä, siitä saattaa muodostua peikko, joka pahimmillaan on kuin lamaannuttava hirviö tai uhri, joka ahdistuu kaikesta ympärillään olevasta. Ja väärin ymmärretty ja tuettu herkkyys muuttuu helposti uupumukseksi ja masennukseksi.

Herkkyyden valjastaminen inspiroivaksi luovuudeksi vaatii myös  sen, että sietää kohdata häpen ja pelot sekä oman sisäisen kriitikon lyttäävän äänen sekä sen, ettei kukaan mahdollisesti ymmärrä tai arvosta. Ja silti päättää yrittää, sillä oma ääni ja halu luoda jotain syvempää ja itselleen aitoa on niin voimakas. 

Herkkyys on innovaation, luovuuden ja muutoksen syntymäpaikka. -Brené Brown

Uskon, että olemme kaikki pohjimmiltamme herkkiä ja luovia, mutta se puoli on vain tukahdutettu aikuistumisen myötä, samalla kun olemme oppineet palvomaan  järjen ääntä. Eräs ystäväni tiesi olevansa oikealla polulla, kun hänen mielensä kertoi sanomaa ” eihän tässä ole mitään järkeä. ” Järki kun on usein luovuuden vastakohta. Mutta herkkinä ja luovina olentoina tarvitsemme ennen kaikkea tukea ja valitettavasti sitä ei ole useinkaan tarjolla. Jotta herkkyyden lahjastaan voi todella nauttia, vaatiikin  se vahvaa ja tervettä ”sisäistä maskuliinia” suojakseen kannattelemaan ja tukemaan, ei tukahduttamaan. Sen vuoksi esimerkiksi päivittäinen meditaatio, tietoinen hengitys ja läsnäolo, on ollut tällä matkallani ehdoton tuki ja edellytys. Myös se, että kirjoitan usein myös sisäisen kriitikkoni äänet paperille, on auttanut näkemään ne silmästä silmään ja haastamaan äänet.

Herkkyys ei ole heikkoutta. Se on avain luovuuteen ja  syvempään johdatukseen, inspiraatioon ja elämänpaloon. Herkkyys avaa oven sille, että mielen takana olevia kauniita sävelmiä ja ääntä voi ylipäätään tulkita ja jakaa muulle maailmalle ilahduttamaan.  Kaikista upeimmat sävelet, taideteokset, kirjoitukset, elokuvat ja tanssi kumpuavat herkkyyden kautta. Ilman herkkyyttä ei voi tunteiden kaunista värimaailmaa edes käyttää. Herkkyydestä inspiraationsa valjastava taiteilija toteuttaa teoksensa piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat. Sitä minä kutsun suurimmaksi rohkeudeksi, mitä tässä maailmassa voidaan ikinä nähdä.

Häpeästä vapautuminen auttaa herkkyyttä voimistumaan rauhassa

Olen itse huomannut, että joka kerta, kun olen mennyt päin pelkojani ja kertonut itsestäni minulle jotain salaista tai pelottavaa esimerkiksi blogini myötä, on kipu hellittänyt ja energiaa vapautunut.  Olen luopunut ulkopuolisen hyväksynnän hakemisesta yhä enemmän ja enemmän samalla, kun olen nähnyt, että häpeän tunteet eivät ole  yhtä kuin minä, tai jotain minulle yksinoikeudella kuuluvaa. Kaikki kokee niitä, enkä ole mikään poikkeus. Todellinen minäni  on kuitenkin jotain paljon suurempaa kuin mieleni ja egoni. Ja voin myös valita, mihin samaistun. Yhä useammin olen vain tarkkailijan roolissa ikäänkuin tarkastellen ja tunnustellen niitä ajatuksia ja tunteita, joita minussa kulloinkin elää. Samalla herkkyys on muuttunut voimavaraksi ja sisäiseksi kompassiksi. Ja kun entinen minäni pyrki olemaan ulkoisesti pärjäävä ja vahva, nyt huomiotani ja arvostustani saa eniten ”avoimesti herkkä” – puoleni.

”She had a blue skin
and so did he
He kept it hidden
And so did she. 

They searched for blue
Their whole life through

Then passed right by
And never knew.”

-Shel Silverstein

Tätä kirjoittaessani jatkan edelleen suurella mielenkiinnolla ja intohimolla tutkimusmatkaani omaan herkkyyteeni. Herkkyys kun on minulle elämän maagisin lähde. Se on vahvuus ja samalla avain oveen, jossa luovuus, rakkaus, autenttisuus ja magia asuvat. Siellä avautuu myös yhteys itseeni, jumalaan ja muihin ihmisiin. Niin, avatessani herkkyysoveni useimmiten myös ne epävarmuudet ja pelot, joille en ole halunnut antaa sijaa, tulevat samalla ovenavauksella tuulettumaan. Ja kun olen jaksanut leikkiä myös heidän kanssaan täysin läsnäolevana, alkaa lähes poikkeusetta tapahtumaan jotain syvempää, kaunista ja ainutlaatuista: todellinen elämä alkaa virrata kauttani!