OECD:n vertailun mukaan Suomessa oppimistulosten erot kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä ovat Eu-maiden suurimpia. Moni koulussa uupunut kokee mm., ettei kuulu joukkoon eikä pysty integroitumaan. Ulkopuolisuuden kokeminen ja yksinäisyys nostattavat helposti  pintaan tunteen, että minussa täytyy olla jotain vikaa, kun en sopeudu tai kuulu joukkoon. Ilmiön muita lisämausteita ovat kyynistyminen, elämänilon katoaminen, suru ja  pitkittyneenä masentuneisus. Yksinäisyys ja tunne ulkopuolisuudesta sairastuttaa lopulta myös kehon.

Tällä kertaa jaan matkani varrella kertyneitä  toisistaan irrallisia mini-tarinoita liittyen erilaisuuden eri puoliin, rasismiin, opetuksiin sekä omiin uskomusjärjestelmiimme, muutokseen ja vapauden käsitteeseen.

Etelä-Afrikka 1996
Olin 17-vuotias, kun lähdin ensimmäisen kerran maailmalle yksin. Maa oli Etelä-Afrikka. Etelä-Afrikassa oli vuotta aikaisemmin loppunut Apartheid ja koulut olivat vasta tovi sitten avanneet ovensa myös mustille oppilaille. Nyt samassa koulussa opiskelivat  ensi kertaa aivan kaiken väriset oppilaat. Itse en  osannut kategorisoida ihmisiä mihinkään sen kummempaan kastiin  ihonvärin perusteella, kun heitä uudessa kotimaassani tapasin. Moinen kirjo oli minulle toki uutta ja erilaista, sillä lapsuuteni  ja nuoruuteni Suomi oli pääosin valkoihoinen. 

Tuohon aikaan ei valkoiset juuri liikkuneet Sowetossa, mustien asuttamalla Johannesburgilaisella asuinalueella, johon kuului osana myös köyhä peltihökkelien ghettoalue. Asuin itse kuukauden verran Sowetossa, sillä halusin kokea mahdollisimman monipuolisesti erilaisuutta muuten pääsääntöisesti valkoisesta Etelä-Afrikkalais elämästäni. Olin eräänä iltapäivänä sowetolais-perheeni  sisarusten  kanssa kävelyllä kadulla, kun minituristibussi pyyhälsi ohi. Ei mennyt kuin hetki, kun bussi peruutti takaisin kohdallemme ja bussin kalteroitujen ikkunoiden läpi valkoiset turistit aloittivat ankaran valokuvauksen kysymättä meiltä edes lupaa kuviinsa.  Siinä seisoimme, emmekä voineet oikein paetakaan. Tunsin ensi kertaa elämässä olevani kuin joku eksoottinen apina ihonvärini vuoksi, negatiivisella tavalla. Tapahtuma tuntui kiusalliselta, ennen kaikkea hämmentävältä ja surulliselta. Tunsin kiukkua, siinähän me  ihmiset, ystävät olimme vain kävelyllä. Miksi se oli ihmeellistä? Vuoden aikana altistuin usein sille uskomukselle, että se ei ole soveliasta, että eriväriset viettävät aikaa yhdessä.

Englanti 1999
Asuin Lontoossa ja  tutustuin erääseen suomalaiseen tyttöön. Hän oli töissään rakastunut puertoricolaiseen poikaan ja he olivat aloittaneet seurustelun. Tyttö oli Joensuusta, Suomen silloisesta ”rasismin mekasta”. Ystävänikin oli ollut koko teini-ikänsä rasisti aina siihen asti, kunnes lähti parikymppisenä Englantiin. Hän oli huudellut ja uhonnut lähes tyhjillä Joensuun kaduilla näkymätöntä, mutta heille ilmeisen todellista uhkaa vastaan, että kaikkien ulkomaalaisten olisi painuttava Suomesta helvettiin. Ainoastaan valkoihoiset ihmiset hyväksyttiin heidän maailmassaan. Sitten tyttö muutti töihin Lontooseen, oppi työpaikallaan tuntemaan Etelä-Amerikkalaisen pojan ja rakastui.  Hän ei kiinnittänyt pojan ihonväriin enää edes huomiota jonkin ajan kuluttua. Nyt tyttö ei tosin enää uskaltanut palata Joensuuhun, koska pelkäsi, että hänet hakattaisiin. Hänhän oli omien sanojensa mukaan ”vaihtanut leiriä.”

Espanja 2005
Espanjan Valenciassa asuessani ja töissä ollenssani, vietin erään viikonlopun Madridissa ja tutustuin siellä asuvan suomalaisen ystäväni kautta toiseen suomisisareemme. He olivat Madridissa samassa työharjoittelussa. Tyttö oli alunperin eräästä maakunnasta, mutta oli muuttanut  Helsinkiin opiskelemaan. Helsingissä asuessaan hän oli viettänyt kaiken aikansa samasta pitäjästä olevan poikaystävänsä ja osakuntanporukkansa kanssa. Hän ei tuntenut yhtään helsinkiläistä  eikä ollut halunnut edes tutustua heihin. Hän oli ollut vakaasti sitä mieltä, että kaikki Helsinkiläiset ovat ylväitä, itsekkäitä, kylmiä ja lähestulkoon  kurjia ihmisiä, joihin ei kannata edes tutustua. Viikonlopun jälkeen hän oli silmin nähden hämmentynyt sanoessaan minulle ja ystävälleni:”Mutta tehän olette tosi kivoja ja sydämellisiä. En olisi ikinä kuvitellut, että olette Helsingistä! Täytyi tulla näköjään maailmalle asti muuttamaan käsitykseni.”

Uudistuminen vaati muutosta
Aikojen alusta asti ihmiskunta on pelännyt epävarmoja asioita ja muutosta. Luolamiehet pelkäsivät tulta takuuvarmasti, mutta se oli yksi osatekijä ihmisten kehittymisessä. Muutokseen liittyykin lähes poikkeuksetta vastustus. Omasta saavutetusta turvasta, oikeuksista, etuuksista tai asemasta ei haluta luopua varsinkaan, jos muutos ei takuuvarmasti voi luvata jotain parempaa. Myös vanhasta ( toimimaton parisuhde, työ, uskomus) vaikka se olisi kuinka huonoa, on aina turvallisempaa pitää kiinni, kuin liikkua ennakkoluulottomasti kohti uutta ja tuntematonta.

Romahduksen kautta uudelle tasolle
Ennen kuin ihminen voi siirtyä asenteissaan, uskomuksissaan, tavoissaan  ja toimintamalleissaan uudelle tasolle, on ensin käytävä läpi muutoskäyrä, joka sisältää eri vaiheita. Järkytys, torjunta, totuuden hetki, ja lopulta tilanteen hyväksyntä (usein siinä vaiheessa, kun on vihdoin rotkahtanut kuiluun). Vasta näiden steppien jälkeen, on mahdollista saavuttaa ymmärrys  ja lopulta kivuta entistä korkeammalle uuden tasapainon tasolle.  Muutos harvoin onnistuu pomppaamalla suoraan korkeammalle tasolla, vaan matka sisältää aina sen, että ensin vanha (uskomukset, minäkuva, toimintamallit) on revittävä auki tai rikottava. Se tarkoittaa siis käytännössä sitä, että ihminen ( tai organisaatio tai maa) löytää itsensä tässä kohti syvästä kuopasta, jossa ei ole välttämättä aina niin miellyttävää hengittää ja elää. Kun itsensä altistaa uudelle, seuraa vääjäämättä kuitenkin kasvua. Henkisen kasvun polulla epävarmuuden sietäminen ja ei-tietäminen ovat tärkeimpiä oman kasvun siemeniä.

Ollakseen elossa täytyy jatkuvasti kyetä sopeutumaan, kehittymään, oppimaan ja kypsymään.

Entisen yliopistoprofessorini sanoin, ”jo 70 vuotta sitten tiedostettiin maailman suunnittelematon muutos ja todettiin kasvamisen tarve ihmisissä, jotta he voisivat selviytyä. Miten nyt?” Useimmat organisaatiomuutokset epäonnistuvat, kun ihmisten johtamisen sijaan keskitytään asioiden johtamiseen. Miten Suomessa asuvia  johdetaan uusien muutosten kynnyksellä?

Vapauden puolustaminen

Vapaus ei tarkoita sitä, että saa tehdä mitä lystää tai että kaikki tulee hyväksyä.
Vapaus sisältää myös vastuun, kyvyn asettaa terveitä rajoja, neutraalisti kohtaa. Neutrauliuteen päästään, kun kuunnellan ensin vastakkaisia ääniä ja näkökantoja. Jos nämä vastakkaiset maailmat eivät ikinä kohtaa,  tai polariteettejä ei itselleen salli, ei neutraaliuttakaan  tai keskustelua voi syntyä.

Todellisessa ja syvimmässä vapaudessa ei ole  kuitenkaan ikinä mitään menetettävää, suojattavaa tai puolusteltavaa. Se vain on. Sinä et ole minulle mitään velkaa, enkä minä sinulle.

Mikä on se vapaus, itsenäisyys, turva, tai vaikkapa suomalaisuus,  jota täytyy puolustaa tai ylläpitää vihalla, eriarvoisuuden lietsomisella, asein,  jostain  väkisin kiinni pitämisellä, kiusaamisella, vaatimuksilla, rasismilla ja pelolla? Mikäli jostain täytyy pitää kiinni kynsin ja hampain on se jokin  muuttunut jo vankilaksi eikä se todellista vapautta tai turvaa ikinä ollutkaan.

Loppusanat

Jos jaksoit lukea tänne saakka, niin tässä vielä tarina, siitä miten havahduin taas kerran siihen, mikä elämässä oikeasti merkitsee.

Kovia tarinoita sydäntä hellyttävien hymyjen takana
(Ote päiväkirjastani ja FB-päivityksestä 3.3.2015  Harare, Zimbabwen aids orvot ry)
Haastattelin tänään alkuillasta keskuksellamme erästä 12-vuotiasta poikaa, sillä halusin kirjoittaa hänestä henkilötarinan. Pojan vanhemmat kuolivat auto-onnettomuudessa 7 vuotta sitten ja sen jälkeen hän on asunut setänsä ja veljensä kanssa. Vaikeiden tunteiden käsittely on täällä Zimbabwessa ja köyhien lasten kesken lähes tabu ja tämäkin kaveri on aina naama virneessä ja iloinen. Silti olen jotenkin aina aistinut hänen tukahdutetun surun kaiken sen reippauden alla.

Tänään sain sitten yllättäen kokea jotain kaunista ja suurta, kun sain olla hänelle se turvallinen syli, joka mahdollisti itkun ja tunteiden näyttämisen.Taivas repesi kaatosateeseen jutellessamme äidistä, isästä ja ikävästä. Siinä istuimme sylikkäin ja itkimme lopulta kummatkin kilpaa sateen kanssa. Halasin, silitin ja rukoilin, että tästä ihanasta pojasta pidetään huoli. Kysyin lopulta, haluisiko hän tulla kaakaolle luokseni vai saattaisinko hänet kotiin. Koska poika ei tiennyt mitä kaakao on, valitsi hän sen,että veisin hänet kotiin ja pitäisin kädestä kiinni. Kassissani oli kallis läppäri ja puhelin sekä rahaa. Jokin lienee muuttumassa, kun ajattelin kävellessäni läpi Hararen köyhimmän alueen pimeän jo laskeutuessa, että aika vähän mulla siinä kassissa on edes yhtään mitään menetettävää..